Tammisaaren retki 7.- 9. 10. 2005

Olimme suunnitelleet pidempää retkeä jolloin voisi päästä yöpymään kaksi yötä peräkkäin. Valmistelimme retkeä pitkään ja hartaasti, saimme kaikenlaista palautetta ja sponsorointia välineiden muodossa, kunnes viimein koitti lähtöpäivä.

GPS alkoi näyttämään pikkuhiljaa 6.5-7 km/h nopeutta kun totuttelimme täpötäysiin kajakkeihimme. Ensimmäinen tauko tuli Simolansaaren vierellä, jossa kulautimme vähän mehua ja jatkoimme kohti Hiidensiltaa. Vähän matkaa melottuamme Antti hoksasi että yksi kartoista on jäänyt matkasta. No niin.
Hän kuitenkin ilmoitti että kyseessä oli vain yleiskartta, jonka takia ei ainakaan käännytä takaisin, jos siltä tuntuu niin Jerryn hakujoukot voivat tuoda sen mukanaan. Jatkoimme matkaa ja kahdeksan jälkeen saavuimme Hiidenpirtille pullakahville/kaakaolle. Sieltä ulos päästyämme totesimme pimeyden saapuneen, ja kaivoimme lamput esiin. Myös tuuli oli tyyntynyt, joten Hiidensillan alitus sujui leppoisasti.
Sähkövalojen ulkopuolelle päästyämme silmät saivat totutella erottamaan horisonttia järven ja taivaan välistä, mutta onneksi valoa heijastui järven pinnasta sen verran että aallot erotti. Nopeutemme tippui 6 km/h paikkeille, välillä allekin jos intouduimme keskustelemaan jostain aiheesta enemmän.
Pikkuhiljaa alkoi Väänteenjoki kaveta ja lopulta saavuimme sillan kupeeseen jossa Jerryn hakijat odottelivat. Jorma taivasteli kovasti pimeyttä ja kehotti meitä olemaan varovaisia jatkossakin.
Taas jatkoimme kohti vähän matkan päässä olevaa patoa, jonka ensi kertaa ylittäisimme nyt pimeässä. Pääsimmekin rantautumaan ilman pahempia kompurointeja ja menimme ihmettelemään padon päälle veden kohinaa, ja näimme miten vesi näytti syöksyvän hirmu vauhdilla Hiidenveteen, eli väärään suuntaan!
Tämän aiheutti patoluukku joka oli vain osittain auki veden alla, ja teki akanvirran laskupuolen veden pintaan. Aikamme ihmeteltyämme lähdimme kantamaan kajakit vallin yli Lohjanjärven puolelle, ja lähdimme kohti parin kilometrin päässä odottavaa Kisakalliota, jossa yöpyisimme.
Kisakallio olikin ovelan näköinen pimeällä valaistuksensa johdosta. Kaarsimme rantaan ja aloimme pystyttää telttoja, sytyttää nuotiota ja trangiaa, olihan kello jo yli yksitoista ja vielä piti syödäkin. Antti aloitti makkaralla ja leivällä odotellessaan oikean ruuan valmistumista. Kuuntelimme säätiedotuksen radiosta, joka lupasi poutasäätä huomiseksi. Pääruuan syötyämme painuimme vähin äänin telttoihimme, ettei tarvitsisi enää taistella unta vastaan.

Lauantaiaamuna heräsimme puoli kahdeksan aikaan radiosta kuuluvaan suhinaan, signaali oli vähän heikko vastaanottamaan lähetystä. No, ei muuta kuin ulos keittämään aamupuurot, jonka jälkeen oli vuorossa telttojen tyhjennys ja purku. Sitten kävimme maksamassa telttapaikkamaksun ja takaisin tultuamme ei ollutkaan oikeastaan muuta kuin rensselit niskaan ja järveen.
Kello oli aika sopivasti viittä yli kymmenen kun lähdimme, mutta muutaman melanvedon päästä muistin että pyykkinaru on vielä jäämässä. No, Johanna kävi korjaamassa sen talteen pyykkinarun omistajana.
Ja sitten matkaan jokea alaspäin kohti Hossaa, moottoritien pohjaa ja lopulta Lohjaa. Matkalla kuulimme kuinka joku sireeni alkoi huutamaan, ja perään tumpsahti. Ajattelimme että moottoritien pohjaa siellä ammutaan, mutta Routiolle päästyämme huomasimme paukuttelun kohteen olevan jonkun kesämökkipaikan.

Jatkoimme melomista kohti Aurlahtea, joskin mietin itsekseni, kannattaisiko moinen kierto jättää väliin, mutta en kuitenkaan ehdottanut sitä Antille, joka tietämättäni mietti samaa asiaa. Olikohan meillä puheaika kortilla...
Aurinko alkoi paistaa jo siihen malliin että päätin vaihtaa Aurlahdessa kevyemmän anorakin päälle ja aurinkolasit silmien suojaksi. Siellä saimme rantauduttuamme piankin ympärillemme uteliaita sorsia, jotka eivät onneksi ihan viereen tulleet.

Katselin kajakkikärryäni siinä, ja huomasin, että toisen puolen sokka joka lukitsee renkaan, oli kadonnut. Koetin toisen puolen sokkaa ja huomasin että sekin on aika löysä, joten lautassa ollessamme se saattaa helposti irrota.
No mistäs toinen sokka saadaan? Rantakin oli oikein haravoitu, joten piti keksiä jotain sokan korviketta omista varusteista. Onneksi renkaat pysyivät joka tapauksessa penkin takana mukana. No Antti keksi lopulta että teltan maakiilan saa väännettyä siihen kun tarve tulee. Bilteman kärryiksi ne olivat muuten hyvät hintaansa nähden mutta sokilla saa heittää sorsaa.

Taas jatkoimme matkaa kohti Liessaarta ja ruokataukopaikkaa joka olisi Liessaaren toisella puolen jossain kohtaa.. Matkalla näimme aika hienoja ruskan värisiä puita joiden lomasta pilkotti rantamökkejä.
Kiersimme saaren toiselle puolelle, joka alkoi olla melko kivikkoinen rannaltaan. Sitten rantaviiva alkoi olla jo melko järeän louhikon valtaama, ja aloimme toivoa että taukopaikka olisi edes vähän ystävällisempi rantautumisen kannalta. Kissan viikset. Tästä tulee hauska rantautuminen...
Etsimme kukin siedettävän näköistä paikkaa, ja aloimme rantautumisen. Kelluin paraikaa Johannan kajakin vieressä, kun huomasin, että iso aalto tulee kohti.
Varoitin kivillä seisovaa Johannaa, erkanin rannasta ja ehdin juuri ja juuri kääntää keulan kohti terävää aaltoa, jonka jälkeen seurasin, kuinka Johanna koetti pitää kajakkinsa hakkautumasta rantakiviin, onnistuen jotakuinkin. Olin varma että kajakki menisi ympäri, mutta onneksi ei.
Pääsimme rantautumaan, ja sitten tajusin että mitähän Antille kävi toisella puolen venepaikkoja. Lähdin sinnepäin, ja vastaan tuli aika myrtyneen näköinen tyyppi. Aalto oli hulauttanut Antin kajakkiin hyvän määrän vettä, ja sekös suututti. Hyvä ettei sen kummempaa käynyt!

No, aloimme keitellä hernekeittoa ja Antti sen syötyään alkoi paistaa vielä jälkiruuaksi makkaran. Minä kuvailin rantaa ja retkitovereita. Sitten Antti halusi katsella kiikarilla, ja antoi makkaratikun minulle. Yleensä Antin makkarat tykkäävät tipahtaa nuotioon, ja niin kävi nytkin, eihän ryynimakkara pysy hyvin pikku tikussa.
No se oli sen menoa.
Aloimme valmistautua lähtemään ison selän ylitykseen, kävimme pusikossa ja aloimme selvittää kajakkeja varovasti järveen. Nyt onnistui hienosti, ja aloimme miettimään, kiertääkö Lohjansaari vai ei? Lopulta päätimme kiertää, joten kokat kohti Selkäsaaria kuuden kilometrin päähän.
Etelätuulen tekemät aallot alkoivat heiluttaa sivultapäin pitkän järvenselän kasvattamina, ja pari kertaa tuli aalto hienosti syliin. Saimme tunnin verran harjoittaa aallokkomelontaa, kunnes saavuimme Selkäsaarille, joiden bravuurina olivat hienot kalliot. Pidimme pienen mehutauon, ja lähdimme lätkimään kohti Karkalia.

Pikkuhiljaa alkoi melominen tuntua työltä, ja suhteellisen avaralla järvenselällä matkakaan ei tuntunut etenevän kovin vauhdikkaasti. Vaihdoimme Antin kanssa meloja, ja se vähän piristi meininkiä.
Aloimme lähestyä Karkalin kärkeä ja pidimme pienen maatauon, jonka jälkeen pääsimme suuntaamaan kohti etelää. Aurinko alkoi olla jo aika matalalla, ja sain muutaman hienon kuvan Johannasta vasta-aurinkoon.
Antti koetti hoputtaa meitä että rötkästään nyt valoisan aikaan niin paljon kuin voidaan, pimeällä on sitten aikaa ottaa iisimmin. Joten liikettä vaan. Näimme melko monta eri variaatiota kuinka rakentaa kesämökki tai sauna, yksikin oli yhden ison kivimötikän päällä, josta tuli mieleen eräs venäläinen tarina jossa mökillä oli kukon jalat.

Kääntyessämme Lohjansaaren alasivulle alkoi hämärtymään, ja pistin takakannen majakan päälle. Läpyttelimme Härkäsaaren sivua pitkin jota sitäkin tuntui riittävän, ja kun se loppui, oli vielä toinen samanlainen matka ennen kuin pääsisimme kääntymään taas kohti etelää.
GPS alkoi olla epätarkka silloin tällöin, patterit varmaan vetelivät viimeisiään. Pimeässä emme olleet aivan varmoja, missä kohden tulisi kääntyä, ja kun tuli syvä lahti, menimme tarkastamaan jatkuuko se eteenpäin. Ei jatkunut, joten tutkimme karttaa ja GPS:ää ja päätimme mennä vielä yhden niemen verran eteenpäin.
Sieltä aukesikin reitti etelään päin, ja lähdimme melomaan vasenta reunaa jottei vasemmalle kääntyvä mutka menisi ohitse. Sekin löytyi, ja sitten oikealle reunalle, jottei melottaisi takaisin Lohjan puolelle vaan käännyttäisiin oikealle etelään, vaihteeksi. Siitä aukesi Kirkniemeen päin hyvä näkymä, savua nousi metsän takaa valonloimun ja vaimean jytinän saattelemana. Aika tavalla yksinäinen meininki päällä tuntui olevan. Kartan mukaan lähellä olisi Taka-hikiäkin, joten ei tarvitse ihmetellä fiiliksiä...

No, kello alkoi olla jo puoli yksitoista, ja GPS sammahtaneena lähestyimme Korpuddenia, jossa olisi yöpymispaikkamme. Sepä olikin pitkä niemi, jonka viertä meloimme melkein lahden pohjaan asti.
Jerrykin soitti ja kyseli kuulumisia, ja ihmetteli kuinka olimme vieläkin vesillä, ja aika väsyneiltä kuulostimme myös. Puhelun jälkeen löysimme pimeydestä jonkunlaisen rantautumispaikan.
Paikka osoittautui nappiin valituksi, koska heti ensimmäisten puiden takaa löytyivät pitkospuut, jotka johtivat hienolle nuotiopaikalle, jossa oli pyöreäksi muotoiltu tulipesä. Ja ympärille tehty kunnon ”lauteet”.
No ei muuta kun romppeet paikalle ja ruuan laittoon!
Teltoillekin löytyi paikat yläpuolelta, joten ei huolen häivää. Antti pisti ensimmäiseksi tulen loimuamaan, joka auttoi karkottamaan yön kylmyyttä. Ritiläkin löytyi makkaraa varten, joten hukkaanheittovaara väheni minimiin. Trangia päälle ja hauduttamaan illan currykanapataa, jota ei alettu katselemaan yhtään ylimääräistä hetkeä, että pitäisikö sen vielä vähän aikaa olla. Se teki kauppansa välittömästi.
Mitäs sen jälkeen? Leiripaikka löytyi, ruoka syötiin, miten olisi... nukkumaan? Kyllä! Kuivat vaatteet päälle ja unten maille, radio piippiherätykselle kello...

Sunnuntai

...07.00, pipi, pipipipi, pipipipi, käänsin radion kuulumaan, jotta saisimme kuulla aamun säätiedotuksen. ”-Lämpötila muikeat kymmenestä kuuteentoista astetta, kovan tuulen varoitus sisävesille, etelän puoleista tuulta 12m/s. Pohjois-Suomessa....” Vai että muikeat. Taitaa Pohjanpitäjänlahden valloitus jäädä haaveeksi tuolla tuuliennusteella, arvelemme Antin kanssa. Pah.
Aloimme pikkuhiljaa vääntäytyä teltasta ulos, Antti ensimmäisenä minun vielä kootessani kamoja kasaan. Ulkona Antti kuului taivastelevan aika lailla leiripaikan hienoutta, onko se nyt niin upea?
Menin itsekin katsomaan, ja täytyy sanoa että ei pimeässä näe juurikaan pakkoa enempää. Järvelle avautui nuotiopaikalta hyvä näköala, josta pimeällä ei tiennyt yhtikäs mitään. No, pitäisi varmaan keitellä taas puurot ja jälkiruokaakin vauhtia antamaan. Hain lisää vettä kajakista, vihdoin alettiin minultakin vettä kuluttamaan että kulkupeli kevenisi. Puuron valmistumista odotellessani mussutin loput kaurakeksit, Antti ja Johanna auttoivat mieluusti.
Syötyämme päätin keittää vielä kahvit, Johanna kävi tiskaamassa.
Jossain vaiheessa aloimme vihdoin purkamaan leiriä, kamppeet olivat aika levällään ja kajakeille joutui aina ravaamaan joka välissä. Saatuamme kajakit täyteen, otin vielä kuvan erikoisen mallisesta wc:stä, ja käppäilin rantaan –ei mutta mikä hemmetti tuolla on? Menimme Antin kanssa katsomaan, ja toisesta suunnasta löytyi uusi nuotiopaikka ja sen yläpuolella katettu, ihan uusi keittokatos! ja vielä järvelle päin pistetty pleksi tuulelta suojaamaan. Mikä olisi ollut tässä keitellessä... No, pitäisiköhän jo pikkuhiljaa lähteä.

Suoriuduimme vesille, ja Antti katsoi kellosta lähtöajan. Peräti 10.30! Vähän venähti. Lähdimme liikkeelle kohti Mustiota, ja meloimme lahden pohjaan josta pitäisi päästä eteenpäin, mutta joki oli piiloutunut niin hyvin että saimme meloa aivan perukoille asti, ennen kuin saimme näkyviimme kanavan seuraavaan järveen. Toiselle rannalle päästyämme löysimme huippuhyvän laiturin kajakeille, eli tarpeeksi matalan. Tästä eteenpäin jouduimme tekemään siirron maitse, joten vehkeet maihin ja kärryt alle.
Harmi vaan että meillä oli vain kahdet kärryt, joten tyhjensimme minun kajakkiani jotta sitä olisi helpompi kantaa tuo kaksi kilometriä. Saimme kajakit sidottua ja lähdimme nousemaan tielle.
Yllättäen vetojuhtana olo oli todella raskasta, varsinkin Johannalla, jonka kärryjen renkaissa on aika vähän ilmaa. Pidimme tauon ja lähdimme taas kiskomaan, Antti kantoi toisesta päästä minun kajakkiani ja veti omaansa perässä. Johanna jäi vauhdista nopeasti, joten aloimme vaihtelemaan vuoroa aina tauon aikana, eli alle sadan metrin välein. Ja tähän oli merkattu puoli tuntia aikaa!
Mustion hieno ruukkialuekin jäi vilkaisun asteelle kun hiki päässä matelimme ohi. Autoilijat sentään väistivät kunnolla ohi mennessään. Pikkuhiljaa aloimme olla voiton puolella ja pääsimme katsomaan vesivoimalan patoluukkuja alavirran puolelta.

Sitten vaan kajakit kärryistä ja veteen. Tästä eteenpäin onkin aika jokivoittoista maisemaa. Myös virta auttoi matkan tekoa, GPS on saanut uudet patterit ja kertoi vauhdin olevan peräti 7 km/h joen avustamana.
Aikamme läpsyteltyämme saavuimme Junkarsborgin linnoitusten kohdalle, ja tuumasimme, että miten hieno paikka pitää ruokatauko, onhan kellokin jo puoli kaksi... No sitten maihin ja sopivalle paikalle Trangia pystyyn, minä vaihteeksi kokkina. Ruokalistalta löytyi pinaattikeittoa, joten pinaatit pataan ja vesi perään.
Eiköhän tuo vesi riittäne. Mössön saettua jaoimme sen tasan, ja eiku syömään. Oho. Aika mojova maku. Hm, olisikohan pitänyt laittaa vettä enemmän? Pitääpä keittää lisää vettä, eihän tätä syö isoisäkään. Korjauksen jälkeen keitto toimi hyvin joten tiskaamaan, kamat nippuun ja joelle melomaan.
Alkoi tuntua kyllä siltä ettemme ehdi ennen pimeää Pohjan kylälle asti, joten Antti katsoi kartasta aikaisempia ylösnousupaikkoja. Onhan noita. Melottuamme Påsarträskenin yli alkoi joki kurvailla laajojen peltoaukeiden läpi, ja tuuli alkoi vaikuttamaan melontavauhtiin. Muutenkaan ei enää tehnyt mieli koettaa mitään irtottoja, olkapäissä tuntui aika puutuneelta, vauhti jäi johonkin 5-6 km/h paikkeille, ja jossain vaiheessa vaihdoin taas Antin kanssa meloja, ja piti myöntää, että Antin mela OLI kevyempi.
Sitten Antti soitti isälleen, joka oli lupautunut hakemaan meidät, ja hakupaikaksi sovittiin Karjaan Maasilta. Ennen pimeän tuloa olisi helpompaa lastata kajakit peräkärryyn ynnä muu touhuilu sen lisäksi.

Nyt ei ollut enää kiire, Karjaalle oli kolme kilometriä ja aikaa tunti. Onneksi, sillä viimeisellä järviosuudella etelätuuli puhalteli muutamaan otteeseen aika navakastikin. Onneksi sää oli muuten hyvä, aurinkolasit pääsivät taas käyttöön. Lähellä Karjaata pääsimme taas joen suojaan jossa oli paikoitellen aivan tyyniäkin osuuksia, jolloin kajakkimme tekivät uomia pudonneiden lehtien keskelle.
Jonkun matkaa mentyämme aloin ihmetellä, miksi Antti piti kättä väärällä puolen ”lipassa”, ketä se morjestaa? Sitten huomasin itsekin joen rantapusikossa jonkun kyltin. Yllättäen Karjaanjokilifen kyltti, mutta mitä se tuolla tekee? No joo, Maasillallahan me jo oltiin, mutta ylösnousupaikka oli kyllä tosi alkeellinen. No, onneksi oli kumpparit, joten mela aukon taakse ja siihen päälle istumaan
–voi kääk, eikö ole enää käsissä sen vertaa voimaa, no jaksoinpas! Oli kyllä tosi kankea olo kumisaappaita jalkaan laittaessa ja pois noustessa, huh huh. Nostimme kajakit nurmikolle ja aloimme valmistella itseämme autokyytikuntoon kellon ollessa puoli kuusi. Naamaa kyllä lämmitti mukavasti, olisihan se aikamoista jos lokakuussa vielä naama palaisi... Vähän ajan päästä Antin isä jo tulikin, ja vähän kummissaan kyseli, että ”emmää ennen kyllä oo Tammisaareen tällä lailla ajanu”. Että kehtaa vielä vinoilla...

Kirjoittanut: Pekka P.